Vierailu karen-kylässä

Huhtikuumme alkoi vauhdikkaasti, kun Pauli pääsi vierailemaan karen-kylässä viikonloppuna kenttäjohtajan ja työkaverin kanssa (2.-3.4.). Seurueen oppaana ja tulkkina toimi karen-työstä vastaava Keith Hale. Koska oli arvioitu, että retki tehtäisiin liian vaativissa olosuhteissa, ei Linnea valitettavasti päässyt mukaan. Mielestäni (Pauli) tämä oli kuitenkin virhearvio, sillä Linnea olisi pärjännyt reissussa oikein hyvin. Olosuhteet eivät olleet sen haastavammat kuin suomalainen mökkikulttuuri ulkohuusseineen, ja onhan Linnea ollut Mongoliassakin kolme viikkoa lähetystyöhön tutustumismatkalla. Suomalaisnaiset usein selviävät siitä, mistä miehetkin - joskus enemmästäkin. Nyt Linnea vieraili sen sijaan meille jo aiemmin tutussa SamNgaon seurakunnassa.

Menomatka Karen-kylään kesti kuusi tuntia ja paluumatka yhdeksättä tuntia. Tietöistä johtuen jouduimme valitsemaan kiertotien. Jo menomatkalla oli jännittävää ajaa serpenttiiniteitä vuoristoon yli 1000m korkeuteen. Jännemmäksi matka kävi, kun kaksikaistainen tie päättyi ja vaihtui yksikaistaiseen tiehen eikä vastaantulijoita nähnyt kulman takaa. Lopulta päällystetty tie loppui ja katosi kokonaan. Oli vain ajojälkiä ja rinteistä tielle valunutta hiekkaa. Paluureittimme oli enemmänkin "elefanttien polku" kuin tie. Tie olikin ns. Vanha tie. Sen varrella oli isoja monttuja, kiviä ja puita, joita jouduimme siirtämään. Saattomatkalle lähteneen paikallisen moottoripyörän rengaskin hajosi tässä rallissa. Auton pohja tuli myös pestyä pariinkiin otteeseen, kun ylitimme jokea sen matalimmista kohdista. Ajo-olosuhteet olivat haastavat kenttäjohtajamme kaksivetoiselle lava-autolle. Onneksi oli hyvä kuski. Sunnuntaina yritimme päästä kotiin ennen hämärää, sillä hämärän aikaan liikkuisi villinorsuja, jotka saattaisivat kaataa autoja. Joku aika sitten norsut olivat surmanneet moottoripyöräilijän. Yksi norsu oli tarttunut mieheen kärsällä, paiskonut maahan ja tallannut päälle. Meidän onneksemme emme nähneet norsuista muuta kuin jättimäisiä jätöksiä polun varrella.

Karenit ovat Thaimaan ja Burman rajamailla asuva kansa. Heidän kielensä ja kulttuurinsa on eri kuin Thaimaan. Thaimaassa kareneja asuu noin puoli miljoonaa ja he ovat maan suurin vuoristokansa. Kylässä ihmiset olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. He viljelevät ja kasvattavat itse ruokansa, käyvät toki pidemmillä kauppareissuillakin. Tässä kylässä ei ollut sähköä, vaan sitä saatiin akuista, jotka käytiin lataamassa muualla. Kännykässäkään ei ollut kenttää. Keithiä onkin kutsuttu "karenien puhelimeksi", sillä hän on kierrellessään kylissä myös välittänyt viestejä vuosien ajan. Toinen lempinimi hänelle on lääkäri Keith, koska hän toisinaan kuljettaa myös lääkkeitä kyliin. Keith ja hänen vaimonsa Colleen ovat nyt jäämässä eläkkeelle. WEC Thaimaa joutuukin pian päättämään, miten työ karenien parissa jatkuu vai jatkuuko. Laskennallisesti karenit kuuluvat saavutettuihin kansanryhmiin, mutta todellisuus ei ole aina yhtä selkeä kuin tilastot. On olemassa alueita, joissa seurakunnat ovat vahvoja, ja toisia alueita, joissa näin ei ole. Työtä ei voi myöskään jatkaa, jollei ole työntekijöitä. Karen-työn tulevaisuus onkin yksi kohta asialistalla kesäkuun tulevassa kenttäkonferenssissa.

Lauantaina istuimme iltaa yhden kylän vanhimman kotona. Väkeä oli paikalla niin vanhoja, työikäisiä, nuoria kuin lapsiakin. Nuotio huoneen kulmassa ja vähäiset valot, jotka saivat virtansa akusta, valaisivat tilan. Nuotiosta tuleva savu haihtui huoneen taka-ovesta, savupiippua ei ollut. Savua toki oli paljon muutenkin ilmassa, sillä vuorilla oli peltojen kaskeamisaika. Paluumatkalla mekin ajoimme yhden metsäpalon vierestä. Lämpö tuntui autossakin. Lisäksi ulkona useat kylän miehet ja naiset polttivat piippua tai tupakkaa. Toisilla hampaat olivat punaisena tietyistä marjoista, joita he pureksivat. Istuimme melkein keskiyöhön siinä kyläpäällikön, seurakunnan vanhimpien ja muun seurueen kanssa keskustellen ja kysellen. Lopulta oli kuitenkin aika käydä nukkumaan. Nukuimme viereisen talon puulattialla ohuella matolla viltti päällämme. Aamuyöllä tuli viileää, kuten Suomessakin kesällä telttaillessa.

Sunnuntaina oli juhlavat kirkonmenot, sillä kahdeksan nuorta ja nuorta-aikuista kastettiin. Aloitimme jo kahdeksalta aamulla. Lauloimme lauluja, rukoilimme, kenttäjohtaja piti saarnan ja Paulikin puhui lyhyesti, sitten ihmiset kastettiin lähijoessa. Puoliltapäivin olikin lounastauko, jonka jälkeen jatkoimme ehtoollisen vietolla. Palvelus päättyi kahdelta ja oli selvästi tavallista pidempi. Keith joutui tulkkaamaan kaikki puheet karenista englanniksi ja thaista tai englannista kareniksi.

Vaikka elämä kylässä olikin erittäin yksinkertaista eikä se välttämättä länsimaalaista houkuttelisi, olivat kyläläiset tyytyväisiä elämäänsä. Vuorilla on viileämpää ja rauhallista. He tykkäävät asua puutaloissaan, jotka on rakennettu tolppien päälle. Näin minulle kertoi 19-vuotias nuori mies, jota jututin. Kun kysyin, viettääkö hän kauppareissuilla aikaa kaupungissa enemmänkin, hän vastasi, ettei juurikaan vietä. Hän on ollut joskus pidemmän aikaa Bangkokissakin, mutta silloinkin kaipasi vain kotiin vuorille. Uskon nuorukaisen tarkoittaneen sitä, mitä sanoi enkä pidä sitä vain kohteliaana puheena.

Monella tapaa viehätyin kylän yksinkertaisesta elämästä. Työ kylissä vaatii tekijältään hyvää fyysistä kuntoa ja paljon muutakin. Keith on ollut nuorena tosi vahva ja on sitä vieläkin. Hän on kulkenut jalan pitkiä matkoja maastoissa, joissa kulkuneuvoilla ei voi kulkea. Tarvittaessa kantanut moottoripyöräänsä. Työn takia hän on sairastanut monet sairaudet ja saanut pysyviä jälkiä itseensä. Nyt eläkeikäisenäkin hän sinnikkäästi jatkaa työtään. Keith sanoikin, että kaikki ylimääräinen raha menee mopon tai auton korjaamiseen.

Jo kolme vuotta sitten, kun tapasin Keithin ja Colleenin ensimmäisen kerran, teki heidän työnsä minuun vaikutuksen. Mielestäni Keith ja Colleen ovat sankareita.

Valitettavasti en ottanut matkalla kuvia, sillä tahdoin olla hienotunteinen enkä antaa sitä vaikutelmaa, että kyläläiset olisivat jotenkin "erikoisia".