Mitä meidän pitäisi tehdä

Kun aikoinaan tein luokanopettajaopintoihini kuuluvaa opetusharjoittelua, yhtenä vastuuaineenani oli tekninen työ. Harjoittelujaksoni aikana rakensimme 4.-luokkalaisten kanssa puusta heidän itsensä suunnittelemat autot, joihin valmistettiin vielä muovista taivuttamalla istuimet. Opetin oppilaille, miten muovia kuumennetaan ja käsitellään, jotta taivuttaminen haluttuun muotoon onnistuu. Koska kyseessä oli opetusharjoittelu, tunneista saatiin myös palautetta ohjaajalta. Oppitunnilla, jolla opetin muovin taivutusta, tuntiani oli seuraamassa myös teknisen työn didaktikko, eli aineen opetusopin opettaja. Palautekeskustelun aluksi käytiin seuraava keskustelu:

D: - Linnea, mitä opetit tällä tunnilla oppilaille?

L: - Miten muovia taivutetaan. 

D: - Niin minä vähän pelkäsinkin. Mitä sinun olisi pitänyt opettaa?

Ihan heti en oikeaa vastausta tähän kysymykseen osannut esittää, eikä didaktikkokaan sitä suostunut minulle kertomaan, vaan halusi minun itse oivaltavan asian. Lopulta oivalsinkin. Minun ei ollut tarkoitus opettaa miten muovia taivutetaan, vaan minun olisi pitänyt opettaa, mitä muovi on, mitkä sen ominaisuudet ovat ja miksi sitä työstetään niin kuin työstetään. Sen sijaan että keskityin yksittäisen toiminnan, istuimen taivuttamisen, opettamiseen, minun olisi pitänyt opettaa sen taustalla vaikuttavia yleisiä periaatteita, joita oppilaat olisivat voineet soveltaa myös muuhun muovin kanssa työskentelyyn.

Tämä palautekeskustelu jäi vahvasti mieleeni, ja palaan siihen edelleen aika ajoin, kun peilaan työtämme. Opetammeko ihmisille yksittäisiä asioita, vai pyrimmekö auttamaan heitä omaksumaan kokonaiskuvia ja laajempia periaatteita? Ja vielä laajemmin: eksymmekö järjestämään ja pyörittämään toimintoja ja projekteja niiden itsensä vuoksi, vai teemmekö asioita sen vuoksi, että nämä toiminnat vievät kohti sitä päämäärää, johon varsinaisesti työllämme pyrimme? 

Edellisessä kirjoituksessa käsiteltiin jo vähän sitä, miten motiivit ohjaavat toimintaamme. Ne ohjaavat myös toiminnan tavoitteita. Jos johtavana motiivina on pelastaa maailma, toiminnan tavoitteena on auttaa mahdollisimman montaa ihmistä. Jos motiivina on seikkailunhalu, toiminnan tavoitteena on saada mahdollisimman paljon kiehtovia kokemuksia. Jos motiivina on Jeesuksen antama tehtävä, tavoitteena on saada aikaan uusia opetuslapsia ja kestäviä seurakuntia. Todennäköisesti tämä suuri tavoite sitten vielä tarkentuu johonkin pienempään yksikköön, esimerkiksi tietyn alueen ihmisten tavoittamiseen. Sitten täytyykin enää pitää huolta, että se mitä tehdään, todella edistää juuri tätä tavoitetta. 

Sepä ei aina olekaan ihan helppoa, kun ympärillä olevat tarpeet, toiveet ja odotukset vyöryvät päälle. Yhden mielestä lähetystyöntekijän työaika olisi parhaassa käytössä englantia opettaessa, toisten mielestä taas seurakuntia kiertäessä. Tarvetta olisi lastensuojelutyölle, avioliittoneuvonnalle, taloustaitojen opettamiselle, raamattukoulun perustamiselle ja laittomien maahanmuuttajien avustamiselle, ja Suomeenkin päin pitäisi olla aktiivinen ja innostava viestijä. Olisi ja on helppoa päätyä vain tekemään ja puuhastelemaan kaikkea, ehkä sinänsä tärkeääkin, ilman että pysähtyy miettimään rauhassa, onko tämä juuri sitä, mitä minun pitäisi tehdä.

Tähän ei tietenkään ole yhtä yksittäistä ja yleispätevää vastausta. Mikään toiminta ei automaattisesti yksinään johda haluttuun tavoitteeseen, ellemme tietoisesti sitä siihen ohjaa. Esimerkiksi viikottainen lastenkerho seurakunnan alueella asuville lapsille ei automaattisesti johda siihen, että lapset ja heidän perheensä tutustuvat Jeesukseen ja tulevat seurakuntaan. Huolellisesti ja tietoisesti suunniteltuna kerho kuitenkin voi toimia näin. Sama pätee avustusohjelmiin, seurakunnissa opettamiseen ja kaikkeen muuhunkin tekemiseen. Lähetin täytyy aktiivisesti pitää mielessään, mitä hän haluaa työllään saavuttaa, ja suunnitella asiat sen mukaisesti.