Valmistautuminen lähetystyöhön näyttää synnyttävän erilaisia prosesseja sisimmässä. Yksi on ollut menneen elämän arviointi ja pohtiminen: Kuka olen? Mistä olen lähtöisin? Missä olen nyt? Minne olen matkalla? Tällaisessa pohdiskelussa nousee monet muistot mieleen.
Muistoja herättää muun muassa se, kun joutuu käymään kaiken omaisuutensa läpi ja päättämään, mitä tulee ottamaan mukaansa, mitkä tavarat varastoi ja mitkä antaa eteenpäin tai heittää pois. Vaikka olemmekin eläneet hyvin yksinkertaisesti ja kolmessa muutossa karsineet tavaroitamme, tuntuu tavaraa silti vain riittävän. Toisaalta tässä tilanteessa on positiivista, ettemme ole aiempina vuosina hankkineet valtavasti omaisuutta. Nyt ei synny niin suurta luopumisen itkua, kun ei ole kiintynyt materiaan.
Kaikkea tätä läpi käydessäni huomaan olevani kiitollinen monista hetkistä ja niin monille ihmisille. Joskus pienelläkin asioilla on ollut kauas kantoiset seuraukset. Ikävistä tilanteista Jumala on auttanut eteenpäin ja aikanaan kääntänyt pahan hyväksi ja eräänlaiseksi voimavaraksikin.
Muistan asioita voimakkaasti. Oli hauska huomata, miten karsiessani luentomuistiinpanojani tuntui, kuin olisin ollut luokkatoverieni kanssa juuri kyseisillä luennoilla. Muistin joitakin keskusteluja, ilmeitä, vitsejä ja leikkimielisiä vinoiluitakin. Tulin hyvälle tuulelle.
Tuleva lähteminen herättää myös halun nähdä ihmisiä, jotta voisi sanoa heille "kiitos" ja "nähdään taas", toivottaa kaikkea hyvää heidän elämäänsä.
Yksi tällainen hieno mahdollisuus minulla oli syyskuussa, kun Halikon Kesä-Angelassa järjestettiin K20-tapahtuma. Sain nähdä siellä niitä nuoria aikuisia, jotka olivat käyneet rippileirinsä 2004-2007 kesinä, kun olin Halikossa "kesäpappina". Tällainen nostalgiahetki oli minulle tärkeä. Sain nähdä, miten he olivat kasvaneet, mutta sain myös nähdä oman kasvuni. Sain nähdä, miten tietyiltä osin olen säilynyt samanlaisena, mutta muuttunut kypsemmäksi ja kasvanut vahvemmaksi. Monet näistä asioista, kuten luonteenpiirteeni ja kiinnostuksen kohteeni, näen Jumalan luomistyönä ja tarkoittamana.
Tuo tapaaminen oli minulle tärkeä rukousvastaus. Olin juuri pohtinut Linnealle ääneen: "Olisi kiva nähdä niitä Halikon nuoriakin. Harmi vain, ettei jäljellä oleva aika taida riittää siihen." Samana iltana, vai oliko se seuraavana päivänä, Halikon seurakunnan nuorisotyöntekijä soitti ja kutsui minut tuohon tapaamiseen. Osallistujista kahta lukuunottamatta kaikki olivat niiltä leireiltä, joilla minäkin olin ollut mukana. Olin onnellinen. Todennäköisyys kaikkeen tuohon oli nimittäin aika pieni, sillä osallistujat olisivat voineet olla monilta muiltakin leireiltä, kuin niiltä, joissa minä olin ollut mukana. Kaikki riparinsa viimeistään 2008 vuoteen mennessä olivat tervetulleita. Joka kesä oli yleensä pidetty 4-5 rippileiriä. Itse olin Halikossa vain neljä kesää ja kesällä usein vain kahdella rippileirillä.
Jumala on hienosti johdattanut elämääni.
Muistoja herättää muun muassa se, kun joutuu käymään kaiken omaisuutensa läpi ja päättämään, mitä tulee ottamaan mukaansa, mitkä tavarat varastoi ja mitkä antaa eteenpäin tai heittää pois. Vaikka olemmekin eläneet hyvin yksinkertaisesti ja kolmessa muutossa karsineet tavaroitamme, tuntuu tavaraa silti vain riittävän. Toisaalta tässä tilanteessa on positiivista, ettemme ole aiempina vuosina hankkineet valtavasti omaisuutta. Nyt ei synny niin suurta luopumisen itkua, kun ei ole kiintynyt materiaan.
Kaikkea tätä läpi käydessäni huomaan olevani kiitollinen monista hetkistä ja niin monille ihmisille. Joskus pienelläkin asioilla on ollut kauas kantoiset seuraukset. Ikävistä tilanteista Jumala on auttanut eteenpäin ja aikanaan kääntänyt pahan hyväksi ja eräänlaiseksi voimavaraksikin.
Muistan asioita voimakkaasti. Oli hauska huomata, miten karsiessani luentomuistiinpanojani tuntui, kuin olisin ollut luokkatoverieni kanssa juuri kyseisillä luennoilla. Muistin joitakin keskusteluja, ilmeitä, vitsejä ja leikkimielisiä vinoiluitakin. Tulin hyvälle tuulelle.
Tuleva lähteminen herättää myös halun nähdä ihmisiä, jotta voisi sanoa heille "kiitos" ja "nähdään taas", toivottaa kaikkea hyvää heidän elämäänsä.
Yksi tällainen hieno mahdollisuus minulla oli syyskuussa, kun Halikon Kesä-Angelassa järjestettiin K20-tapahtuma. Sain nähdä siellä niitä nuoria aikuisia, jotka olivat käyneet rippileirinsä 2004-2007 kesinä, kun olin Halikossa "kesäpappina". Tällainen nostalgiahetki oli minulle tärkeä. Sain nähdä, miten he olivat kasvaneet, mutta sain myös nähdä oman kasvuni. Sain nähdä, miten tietyiltä osin olen säilynyt samanlaisena, mutta muuttunut kypsemmäksi ja kasvanut vahvemmaksi. Monet näistä asioista, kuten luonteenpiirteeni ja kiinnostuksen kohteeni, näen Jumalan luomistyönä ja tarkoittamana.
Tuo tapaaminen oli minulle tärkeä rukousvastaus. Olin juuri pohtinut Linnealle ääneen: "Olisi kiva nähdä niitä Halikon nuoriakin. Harmi vain, ettei jäljellä oleva aika taida riittää siihen." Samana iltana, vai oliko se seuraavana päivänä, Halikon seurakunnan nuorisotyöntekijä soitti ja kutsui minut tuohon tapaamiseen. Osallistujista kahta lukuunottamatta kaikki olivat niiltä leireiltä, joilla minäkin olin ollut mukana. Olin onnellinen. Todennäköisyys kaikkeen tuohon oli nimittäin aika pieni, sillä osallistujat olisivat voineet olla monilta muiltakin leireiltä, kuin niiltä, joissa minä olin ollut mukana. Kaikki riparinsa viimeistään 2008 vuoteen mennessä olivat tervetulleita. Joka kesä oli yleensä pidetty 4-5 rippileiriä. Itse olin Halikossa vain neljä kesää ja kesällä usein vain kahdella rippileirillä.
Jumala on hienosti johdattanut elämääni.
Kommentit
Lähetä kommentti
Mitä ajatuksia teksti herätti sinussa?